Minun syömishäiriötarinani

Aloitetaan vuosi tälleen kevyesti. Tai vähemmän kevyesti vaikka ensimmäiset kinkunsulatusjumpat on jo pidetty ja lehdet ja netti huutavat uusia elämäntapaohjeiksi naamioituja pikadieettejä. Oma hidas paranemisprosessi on siinä vaiheessa, että näihin mainoksiin menee totaalisesti hermo. Tämä teksti saattaa tulla minut pitkäänkin tunteneille ihmisille aikamoisena yllätyksenä ja pohdin pitkään julkaisemista, mutta jos tästä on edes yhdelle apua, on se sen arvoista.

Olen sairastanut syömishäiriötä noin 12-vuotiaasta, joskin sain diagnoosin vasta 25-vuotiaana YTHS:n kautta. Olen aina ollut vähän nirso syömäri mutta kehonkuvani ja syömiseni alkoi oireilla tuossa vaiheessa, kun jouduin Osgood-Schlatterin aiheuttaman kivun vuoksi jättämään liikunnan ja urheiluharrastukset kokonaan pois. Murrosikäni alkoi aikaisin ja kuukautisenikin jo ennen 11. syntymäpäivää, joten kehoni alkoi käytännössä suoraan lapsenpyöreydestä kerätä aikuisen naisen rasvavarastoja. Ja painostani sain kuulla jatkuvasti niin koulussa, kotona kuin terveydenhuollossakin.

Seiskaluokan kaverikuvasta napattu kuva. Liikuntakielto oli vielä päällä ja päänsisällä kaikki aivan sekaisin.

Alkoi vuosia kestänyt salasyömisen ja tunteiden turruttamisen kierre, joka urheilun pariin palaamisen jälkeen pysyi osin piilossa kun paino pysyi kohtalaisen hallinnassa liikkumalla parisenkymmentä tuntia viikossa. Edelleen kyllä sain kuulla painosta jatkuvasti. Liikuin kuulema riittävästi mutta söin liikaa. "Olisin ihan nätti jos en olisi niin lihava."

Vuosien mittaan paino jojoili ja dieettejä tuli testattua vaikka mitä. Kaalisoppa kyllä jäi välistä koska en voi kypsennettyä kaalia onnekseni sietää. Paino kuitenkin nousi pikkuhiljaa opintojen aloituksen jälkeen vaikka vielä ensimmäisissä harjoitteluissa ja sijaisuuksissa putosikin kun syömään ei ehtinyt. Painonnousua vauhdittivat astman puhkeaminen, kilpirauhasen vajaatoiminta, armeijassa rasitusvamman saaneen lonkan paheneminen ja Saksan harjoitteluvaihdossa pahentunut masennus.

Syömiseni on hyvin pitkälti kiinni mieleni hyvinvoinnista. Kun voin hyvin, syön kohtuu normaalisti, mutta huonoina kausina ruoka ällöttää enkä saa syötyä ja sitten keho vaatii energian jostakin, mikä johtaa ylensyöntiin. Kaikkein pahimpaan oloon ahmin hallitsemattomasti.

Psykoterapiasta en koe olleen hirveästi apua syömiseen, enemmän on mielestäni ollut apua omista ravitsemuksen opinnoista, asioihin perehtymisestä ja vertaistuesta somessa. Syömishäiriöistä, kehonkuvasta ja läskifobiasta puhutaan onneksi nykyään avoimemmin ja vaikka oma prosessi on kestänyt tässä vaiheessa jo pari vuosikymmentä, niin hiljalleen eteenpäin pääsen niin minä kuin ympäröivä yhteiskuntakin. Omat terveysongelmat ovat aika yleinen syy lähteä terveysalalle. En voi kenellekään varsinaisesti suositella opiskelumetodiksi harjoittamaan itke ja kirjoita -menetelmää mutta koin tutkintoni pakolliset Urheiluravitsemuksen perusopinnot hyväksi hetkeksi pohtia omaa ruoka historiaani ja olla vihainen ja surullinen kaikesta tietämättömyydestä ja osaamattomuudesta joka on purkautunut kehoni ja syömiseni kommentoimisena urheilu-urani varrella.

Rippijuhlissa. Mekon ostaminen oli niin hirveän vaikeaa kun olin niin iso. Nyt kun katsoo kuvaa, ei voi kuin ihmetellä.

Laihduttamisen lopettaminen on syömishäiriön hoidossa ollut itselleni oleellisin asia. On ollut pakko tehdä tietoinen päätös siitä huolimatta, että lähipiiri ja yhteiskunta jatkuvasti antaa viestiä siitä kuinka lihavana pitäisi aktiivisesti pyrkiä laihtumaan ollakseen kelpaava. Nyt syksyllä kun vaatteisiin oli tullut vähän väljyyttä itsestään, sain muutamia kehuja kaventumisesta. Joillekin sai ihan jankuttaa, että en laihduta, enkä tavoittele laihtumista. Lähinnä teki mieli toivottaa hevonkuuseen, kun tuntuu aivan toivottomalta päästä eroon tähän yhteiskuntaan pesiytyneestä läskifobiasta. Onhan se paino ja etenkin laihtuminen tärkeämpää kuin se, kuinka itsetuhoinen ja pahoinvoiva mieli siellä taustalla on. 

Lue lisää: #eikuulusulle

Kävin syksyllä myös ravitsemusterapeutilla. Aika oli alunperin keväälle mutta siirtyi kun sairastin koronan silloin. Ravitsemusterapeutin kanssa todettiin, että syön aivan liian vähän, mikä sitten johtaa ongelmiin. Sen verran muutosta elämään on nyt tullut, että ajatusmaailma pyörii kyllä edelleen jatkuvasti ruuan ja liikunnan ympärillä mutta lähinnä seuraavan ruokailun varmistamisessa ja treenien sovittamisessa työviikkoon. Treenit ovatkin kulkeneet kivasti koko syksyn ja vältyin sairasteluiltakin aika hyvin. Mutta siihen tarvittiin kyllä paljon syömistä ja ruokailujen ja etenkin välipalojen etukäteen miettimistä. Erityisruokavalion kanssa ruokapohdinnoista ei kyllä tule koskaan pääsemäänkään kokonaan. Ja kuten läheisimmän ravitsemusterapeutin kanssa ihmeteltiin, miten muut voi elää suunnittelematta syömisiään 😁

Liikunta on itselleni myös osa mielenhyvinvointia ja hyvää ruoka- ja kehosuhdetta. Akuutisti liikunta vaan valitettavasti vie pois nälän, jolloin välillä on syöminen aika pakkopullaa. Onneksi ruokahalua saa houkuteltua esiin pienillä ja usein neste/sosemaisilla välipaloilla liikunnan jälkeen. Yleensä aerobinen liikunta vie enemmän nälkää, mutta itselleni myös salitreeni tekee tämän. Ja kropan nälkäsignaalit nyt ovat muutenkin sekaisin tästä vuosikymmenten sekoilusta ruuan kanssa. 

Lue lisää: Millaista on olla lihava?

20 vuotta syömishäiriökäyttäytymistä ja 12 vuotta terveysalan opintoja on opettanut, että omat ajatukset asioista muuttuvat ja onneksi myös terveydenhuollon käytänteet ja palvelut muuttuvat. Toki edelleen on valitettavan paljon huonoa kohtelua ja  osaamattomuutta kohdata ylipainoisia (ja alipainoisia) ja tunnistaa syömishäiriöitä. Myös syömishäiriöiden hoitoon ohjatut resurssit ovat aivan riittämättömiä. 

Resurssien lisäämisen lisäksi en voi riittävästi korostaa kasvu-, keho- ja ruokarauhan merkitystä. Yhdenkään lapsen, nuoren tai aikuisen ei tulisi enää kuulla negatiivisia tai painoon liittyviä kommentteja kehostaan, eikä ihmettelyä syömistään ruokamääristä. Laihtumisesta kehumalla tuot ilmi, ettei ihminen ollut kelpaava sellaisena kun oli. Lihavuuden ja alipainon terveysriskit kuuluvat terveydenhuollon ammattilaisille, joten kaikki voivat ihan suosiolla lopettaa sen huolitrollaamisen ja painohuoleen naamioituvan huonon käytöksen. 

Lue lisää: Miksi lihavuuden hoito on niin vaikeaa?

Niin yhteiskunnassa kuin terveydenhuollossakin on pystyttävä erottamaan lihava yksilö tilastoista. Yksilön painoon pyritään aikaansaamaan muutoksia jos se on kokonaisterveyden kannalta järkevää ja potilaan/asiakkaan toivoma ja priorisoima asia. Yhteiskuntana taas voimme pyrkiä vähentämään lihavuuteen liittyvien tilastollisten riskien toteutumista ja talousvaikutuksia panostamalla ennaltaehkäiseviin palveluihin, terveydenhuollon ammattilaisten perus- ja täydennyskoulutukseen, sekä parantamalla ihmisten mahdollisuuksia ostaa monipuolista ja ravitsevaa ruokaa, nauttia liikunnasta ja elää hyvää elämää. Lihavien syyllistämistä ei kaivata. 

Nyt tammikuussa voi olla varma että lehdet, netti, kuntosalit ja valmennusfirmat kuuluttavat keventämistä, itsensä niskasta ottamista tai elämänmuutokseksi naamioitua dieettisoopaa. Trust me, et tarvitse niitä. 

Lue lisää: Kuinka puhut painosta lasten kuullen?