Ukrainan tilanteen kuuluukin pysäyttää mutta ei pysyvästi

Mikä tahansa traumaattinen tilanne, suuri suru, järkytys tai joskus jopa suuri onni pysäyttää suurimman osan meistä. Osalla tosin tapana on käsitellä tunne ryhtymällä toimintaan heti, joskus seurauksia ajattelemattakin. Ei kuitenkaan ole ihan normaalia, eikä hyväksi jäädä tunteeseen pysyvästi jumiin. Oikea aika pysähtymiseen ja tunteiden kokemiseen ja käsittelyyn on yksilöllinen ja liittyy muun muassa resilienssiin. Joskus ihminen särkyy ja sekin on tietyllä tapaa normaalia mutta elämää on vaikea jatkaa täysipainoisesti pitkään ellei särkynyt saa apua. 

 

Photo by Di Maitland on Unsplash

Eteenpäin jatkaminen ei tarkoita unohtamista. Pienten askelten ottaminen ihmisen pienessä arjessa tai sotaa pienempien ongelmien pohtiminen ei tarkoita ukrainalaisten hylkäämistä. Itsensä tai fyysisestä lähellä olevien ihmisten ja ongelmien hylkääminen ei myöskään auta ukrainalaisia. Somessa jos puhut omenoista, inhoat appelsiineja -tyyppinen ajattelu pitää lopettaa ja jokaisen saada priorisoida oma tekemisensä omien valmiuksien ja voimavarojen mukaan. Niin somessa kuin sen ulkopuolellakin. 

Osa on kokenut tärkeäksi sulkea somestaan pois kevyemmät asiat hetkeksi, osa taas on kokenut tärkeämmäksi tuottaa edes hiukan iloa synkkään arkeen. Suurin osa on varmaan siltä väliltä ja sitten on tietysti ne, jotka asuvat jossain mystisissä omissa somekuplissaan ja suoltavat Venäjän propagandaa tai vielä mystisempää huttua.

En koe omien valmiuksieni tai mahdollisuuksieni ukrainalaisten konkreettiseen auttamiseen olevan tällä hetkellä kovin suuri. Laitan rahaa ukrainalaisten tukemiseen, kunhan saan maksettua opintotuet Kelalle takaisin, apuahan tullaan tarvitsemaan vielä pitkään. Sen sijaan olen osallistunut paljon pienempien ongelmien ja tilanteiden ratkaisuun, sellaisiin joihin pystyn konkreettisesti vaikuttamaan nyt. Tein työvuoron koronarokotuspisteellä, olen hoitanut töissä omaa osuuttani työehtosopimuksettoman tilan ja  työtaisteluiden viestinnästä ja osallistunut keskusteluun lastensuojelun tilanteesta ja rikoslain 20 luvun uudistamisesta. Vantaa on varautunut ottamaan pakolaisia vastaan ja meidän kaupunkilaisten apua  tarvitaan todennäköisesti myös pakolaisten saapuessa tänne. 

Ukrainalaiset ovat silti mielessä, eivät ihan joka minuutti, mutta lukuisia kertoja päivässä. Näiltä tiimoilta Ukrainan tilanne jää siis mieleen, mutta ei näy näiden kahden tekstin jälkeen enää jokaisessa postauksessa vaan palaan "arkeen" ja normaaleihin Pinkkiä piiperrystä aiheisiin.