Näkymätön nainen

 Pari viikkoa sitten oli työviikko, joka sai minut tuntemaan itseni näkymättömäksi. Ihmiset, joiden kanssa olin edellisellä viikolla puhunut Zoomissa tulivat esittelemään itsensä minulle ilman mitään tunnistamista nimikyltistäni huolimatta, tutut ja kaverit kävelivät ohitseni tunnistamatta ja tutun palvelun parissa kysyttiin olenko ensimmäistä kertaa mukana. 

Pääsyynä on tietysti työni ja vaikka itse yleensä tiedänkin missä olen, niin toisista yhteyksistä tutut ihmiset eivät osaa odottaa näkevänsä minua omalla työpaikallaan tai koulutuksessaan eivätkä osaa rekisteröidä. Hauskimmillaan olen puhunut maskiaikaan exäni kanssa ilman, että hän tunnisti minua. 

 

Toisaalta näkymättömyyden fiilis ei ole mitenkään uusi. Liperissä suunnilleen kaikki kylällä tiesivät kuka olen tai ainakin keiden tytär olen. Olen muuttanut kohtuu usein pitkiä matkoja ja ihmiset ympärillä ovat vaihtuneet tiuhaan. Olen vaihtanut kutsumanimeä ja on paikkoja, joissa minut tunnetaan paremmin lempinimellä. Monet ovat kuitenkin tunteneet minut vain jonkun tyttärenä, siskona tai tyttöystävänä, mikä edelleen nostaa karvat pystyyn. 

Opiskeluaikana tuli joitakin hämmentäviä hetkiä kun opintojen loppupuolella tajusin, että tyypit, joiden kanssa olin useamman vuoden käynyt samat bileet, tutorkoulutukset ja hallituskoulutukset, eivät tienneet nimeäni tai edes mistä ainejärjestöstä olen. Siinä missä minä tiesin näistä tyypeistä nimien ja ainejärjestöjen lisäksi harrastukset ja suunnilleen graduaiheen. 

Ja toisaalta on vastapainona ollut myös hyvin hämmentäviä tilanteita, joissa joku toisen ainejärjestön fuksi on kutsunut nimeltä ja itsellä ei ole mitään hajua mistä tyyppi pitäisi tuntea.

 

Lihavia naisia kuvataan usein yhteiskunnassa näkymättömiksi. Toki ristiriitaisella tavalla, kun samalla kun on näkymätön, häiritsee niin älyttömästi toisia olemassaolollaan. Itse olen aina ihmetellyt miten näin ison ihmisen voi unohtaa niin helposti.

Vaikka olenkin kovaääninen ja tykkään esiintyä, olen kuitenkin enemmän sivustaseuraaja. Tutustun ihmisiin parhaiten kahden kesken ja tykkään esimerkiksi yövuoroista (silloin kuin niissä vielä ehti istua) ja autokyydeistä, koska niiden aikana tutustuu ihmiseen 1 to 1. Isommissa porukoissa koen puheevuoron saannin ja toisaalta toisten kuulemisen ja puheesta selvää saamisen vaikeaksi. Lämpiän aika hitaasti mutta sivusta seuratessa tallennan ihan järjettömiä pikkufaktoja muistiin. Ja tietyissä porukoissa alkoholittomuus ja se, että olen kuulema syntynyt kolmekymppisen vakavuudella (eli pää olisi nyt kuudenkympin kieppeillä ja kroppa kasikymppisen) vaikuttaa kun en ole ensimmäisenä tanssimassa pöydällä. 

Jossain vaiheessa oli kausi, että aina kun menin Joensuussa baariin, niin joku tuttu tuli ihmettelemään mitä siellä teen. Tämä oli hiukan omituista, kun siihen aikaan join vielä alkoholia ja Joensuu oli lähin kaupunki, josta löytyi yökerhoja. 

Tänä syksynä reissaan kuitenkin niin paljon, että jos luulet nähneesi tutun hahmon kaupungilla tai työpaikallasi, niin saatat olla oikeassa 😉