Liikkujan vai lihavan identiteetti

Suurin osa on varmaan kuullut puhuttavan siitä kuinka pää ei pysy laihdutuksessa mukana ja laihtunut kokee itsensä edelleen lihavan identiteettinsä kautta. Tämä voi näkyä esimerkiksi siinä, että kaupassa valikoi liian isoja kokoja sovitettavaksi tai puhuu itselleen edelleen sisäisellä läski-puheella.

Tammikuuhun kuuluu perinteisesti sama uusi elämä ja niskasta itseään ottaminen kuin syksyynkin. Itsekin aloitin taas liikkumaan ja koulutehtäviin alunperin liittynyt HeiaHeia on ollut kohtalaisen hyvin käytössä. Olen aina ollut enemmän palloilu- ja kuntosali-ihmisiä, vaikka tanssillisia jumppia ja paria lajia tanssiakin on tullut vuosien mittaan harrastettua.

Nyt tammikuun aikana on tullut kokeiltua uudestaan Zumbaa, josta en edelleenkään tykännyt, uutena lavista, joka on paljon miellyttävämpää, sekä käveltyä ja käytyä salilla. Salilla vielä pääsee kohtuu samanlaisiin tuloksiin kuin teininä, mutta tanssillisissa ongelmana on liikkujan identiteetti ja etenkin kehonkuva.

Vaikka en koskaan ollut huippu-urheilija ja joukkueenkin heikkokuntoisin, niin teini-iässä aktiivisesti harrastaessa kunto ja taito oli ihan eri tasoa kuin nyt. Nyt sitten yhtäkkiä huomaa, että vaikka pää tietää tasan mitä tehdä, niin kroppa ei tulekaan mukana, jalat vetää tanssitunnilla siksakkia vanhoissa tutuissa mooveissa ja kohta huomaa olevansa pyllyllään, tai ainakin saakelin jumissa, kun ei muistakaan tulleensa vanhaksi. Sitä kuvittelee pystyvänsä siihen mihin ennenkin ja päätyy mahaluisuun.

Kroppa ja pää voi pahimmillaan vetää hyvin eri tahtiin. Kilpirauhasen vajaatoiminnan ollessa pahimmillaan, oli kuin aivot olisi siirretty toiseen kroppaan, peilistä katsoit sinä, mutta kroppa tuntui ufolta. Nyt kroppa on oma, eikä enää vedä eri suuntaan kuin pää, mutta on hämmentävää huomata kuinka sitä päässään luulee, että kroppa tekee vaikka ei tee. Siitä kai vain ja ainoastaan unessa tuleva juoksun flow ja viikoittainen unissa tetsaus johtuvat.

Paljon puhutaan mindfullnesista ja tietoisesta tekemisestä. En ole näihin perehtynyt, mutta välillä on ihan mielenkiintoista jäädä kävellessä kuuntelemaan omaa kroppaansa. Miltä askel tuntuu varpaissa tai polvissa ja onko selkä suorassa? Välillä tämäkin on vaikeaa ihmiselle, joka kuunteli tänään bussissa musiikkia tajuamatta, että soitin oli ollut pois päältä koko matkan ajan.

Onko siulla pää ja kroppa samaa paria?

Seuraa Pinkkiä piiperrystä Facebookissa, Bloglovinissa, Bloggerissa tai Blogit.fi.


Kommentit

  1. Tuo on niin tuttua! Mä olin nuorena hoikka ja sporttinen, mutta aloitettuani ekan pitkän parisuhteeni tuli mukaan myös lihominen. Monta vuotta meni ns. isona tyttönä ja uudessa parisuhteessa esikoisen raskausaikana vasta sain homman haltuun. En siis kerännyt raskauskiloja kummankaan kanssa, vaan laihduin pois aiemmin kerättyjä (jotain hyvää jäätävässä pahoinvoinnissakin...). Homma oli hyvin hallussa mulla siihen saakka, kunnes sitten toissa syksynä jouduin isoon leikkaukseen. Sen jälkeen +15kg ja karmeeta tarpomista, mikä on äärimmäisen ärsyttävää. Lihaskunto on ok edelleen, mutta kestävyyttä ei ole. Ja toi vaatehomma on aivan järkyttävän ärsyttävää.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suosittuja tässä blogissa

Polar Ignite - hutiostos?

Kosmetiikkajoulukalenterit 2021; eeppinen listaus

Innie vai outie