Kysymisen vaikeus

Ensimmäinen syksy terveyden edistämisen opintoja on huomista tenttiä ja paria tehtävää vaille paketissa. Meinasin ensin esitellä teille joulukalenterin luukkuja, mutta sitten aamun lääkärissäkäynti pisti ajattelemaan.

Jos syksystä ei ole muuta jäänyt mieleen niin viholliset: tupakka, viina, läski ja psyyken ongelmat. Oikeastaan muuta ei syksyn aikana olekaan opiskeltu kuin näitä neljää kaikilta mahdollisilta kanteilta, terveydenhuollon henkilökunnan roolista, lainsäädännöllisestä ja verotusnäkökulmasta, alta, päältä ja ylösalaisin. On puhuttu siitä miten asioista pitää tiedottaa ja kysyä, neuvoa, ohjata ja tukea.

Sitten kun itse menet lääkäriin, ei puhuta sanaakaan näistä ongelmista. Päällepäinkin näkyy jo, että läskiä on, niinkin paljon, että lihavuusleikkauskriteeritkin täyttyisivät. Tupakalta en haissut, keskustelin asiallisesti ja kun kerta aamuvastaanotolle kykenin, niin eipä kai tuo alko ole ongelma. Varmaan moni terveydenhuollossa ajattelee näin tai kokee helpommaksi olla ottamatta puheeksi. Sitten asiaa pyöritellään ja jotain on pakko tekstiin kirjata. Seuraavalla kerralla lääkäri katsoo vanhan tekstin ja toteaa asiat käsitellyiksi. Ketju jatkuu vain ja kysyminen on aina vain vaikeampaa.

                                                                             

Osa kokee elämäntavoista kysymisen utelutksi tai syyttelyksi, mutta kun ne elintavat vaikuttaa myös hoidonvalintaan ja lääkkeisiin. Kun kysymykset, tupakoitteko? paljonko juotte alkoholia viikossa? paljonko harrastatte liikuntaa viikossa? mietityttääkö painonne? ja millä mielellä? olisivat rutiinit jokaisella vastaanotolla samoin kuin sotu ja minkäslaisia oireita? niin kysyminen olisi helpompaa ja norsu poissa olohuoneesta.

Rupesin miettimään ja laskeskelemaan, että peruskoulun jälkeen on tainnut kaksi terkkaria ja kaksi lääkäri kysyä painosta, samat tupakasta ja kertaalleen alkoholista ja liikunnasta. Viimeiseen kymmeneen vuoteen olen kuitenkin käynyt kymmenkunnalla lääkärillä ja puolella tusinaa hoitajaa. 

Se, ettei asioista kysytä on vieläkin kummallisempaa sen vuoksi, että sairastan sairauksia, joiden hoidon kannalta elintavat ovat oleellinen osa hoitoa. Astman hoitoon kuuluu liikunta ja ylimääräisen painonpudotus, sekä tupakoimattomuus ja kyllähän opiskelijalta aina olisi syytä kysyä juomisesta. Vaikka meillä holittomiakin opiskelijoita on niin kyllä opiskelijakulttuuri edelleen on aika kosteaa.

Opinnoissa on tullut ilmi, että tupakoijille on Suomessa liian vähän tukea lopettamiseen. Itse olen huomannut, että kyllä on vaikeaa saada tukea myös painonpudotukseen. Moniko laihduttaja, tupakan lopettaja ja runsaan alkoholin kuluttaja jaksaa itse lähteä etsimään tukea uudestaan ja uudestaan, jos terveydenhuollon henkilökunta ei uskalla ja osaa avata suutaan oikeassa kohtaa.

Liikuntaan ja laihduttamiseen vielä saat tukea maksamalla salimaksun tai Cambridge-valmentajan, mutta kyllä terveydenhuollon tulisi toimia ennen kuin ollaan lihavuusleikkausjonossa tai syövän takia arkussa. Monesti kun riittäisi, että olisi se yksi hoitaja tai lääkäri tai ravitsemusterapeutti, jonka kanssa saisi asiaa käydä läpi ja tehdä suunnitelmaa ja sen seurantaa. Sen sijaan, että pallotellaan paikasta toiseen kun tuo polvivaiva ei kuulu meille ja sokerit hoitaa kolmas paikka.