Tavaran kertymisen perinnöllisyys

Seisova nainen on mummoni ja mummon lisäyksen mukaan länget on tehnyt hänen appiukkonsa eli minun isoisoisäni ja hän sitten muokannut ne peiliksi.

Muuton myötä on aina hieno tilaisuus käydä omaisuuttaan läpi ja heitellä pois niitä turhia. Tavara on siitä mystinen asia, että paikoillaan asuessa sitä kertyy hirmuisesti mutta kaikki tulee jotenkin huomaamatta ja salakavalasti. Moni on vähentänytkin tavaraa nyt minimalismin ollessa muoti-ilmiö ja itsekin olen kuunnellut jokusen kirjan aiheesta. Minimalistia minusta ei saa tekemälläkään, toki tavoitteenani on järkevöittää omistustani ja etenkin kulutustani. On myös ollut mielenkiintoista tutustua kirjallisuuden kautta, mitä tavara tarkoittaa eri sukupolville ja miten suhtautuminen tavaraan ja kulutustottumukset myös tietyiltä osin välittyy sukupolvelta toiselle.

Toisille tavarat ovat tiukemmin muistoihin ja tunteisiin sidottuja kuin toisille. Nykyään kun kaikki on digitaalista, eivät toiset kaipaa enää valokuva-albumeita tai leikekirjojakaan. Mutta onhan niissä sitä jotain verrattuna siihen, että kaivat kuvia koneen muistista.

Nämä lehtileikkeet löytyivät aikoinaan mummoni kätköistä, kun tyhjensimme hänen jäämistöään. Myös vanhoja äitienpäiväkortteja ja muita askartelujamme löytyi jemmoista.

Vanhempani ennen syntymääni.

Kuvia oli muutama irtokuva ja luulen,että toinen mummoni piti tarkempaa leikekirjaa vuosien varrella. Pienellä paikkakunnalla asumisesta on ollut se etu, että paikallis- ja maakuntalehti ovat tasaisin väliajoin tallentaneet myös meidän suvun elämää. Kun touhutaan paljon ja uutisia on vähän niin...

Oikealla minä ja ongen ja tolpan takana paras kaverini Mika. Kolmimetrinenkin vapa on pienissä käsissä painava ja se paikoillaan istuminen, huoh. Olin muuten sarjani viimeinen näissä kisoissa.

Nämä ysärin aikaiset ja vanhemmat kuvat ovat hienoja kun edes itseään ei tahdo kuvista tunnistaa. Myös leikkeiden kääntöpuolet ovat vallan hienoja. T-marketissa maksoi Chymoksen Marianne-karkkipussi 5 markkaa ja 90 penniä.

Sekä ulkoinen, että ajatusmaailma on muuttunut näistä ajoista paljon. Tavaran vähentämisestä voin todeta sen, että lapsille kannattaa suosiolla hankkia kevyt onkivapa ja kunnon kilpaonkilaite sen ison ruokakaupan mönttikohon sijaan (mönttikoho ei uppoa pienen kalan nykäisystä ja kala vie vain madon mutta ei jää koukkuun). Into kalastamiseen pysyy paljon parempana kun nykii ja kalaa oikeasti saakin eikä kalastusvälineet jää turhana ostoksena autotallin nurkkaan.

Onkivapojen lisäksi teleskooppiheittovapani oli ehkä maailman siroin ja hienoin ja kun puhutaan lasten kalastamisesta niin AVOkela, ne lasten valmiit setit umpikelalla vie hermot. Etenkin jos ei taustaa kelojen ja siimojen kanssa sähellyksestä ole.

Ehkä kalastuksesta lapsena voisi tehdä ihan oman juttunsa. On nimittäin tullut kokeiltua kaikki, maailman pienimmät pelastusliivit, pilkkivavan tunkeminen avantoon, onkivavan katkaisu oven välissä ja vaikka mitä.

Ja katsokaas taas mihin se ajatuksenkulku tavaroista vei. Ehken kävi selväksi, että kuulun niihin, joilla muistot ovat vahvasti tavaroissa kiinni.