Miksi haluan pois vuorotyöstä?
Kesän verran on välillä kiva tehdä vuorotyötä mutta mitä pidemmälle kesä menee, sitä paremmin alan huomata, että vuorotyö ei vaan sovi minulle. Lähinnä pääni ei tunnu sitä kestävän. Tykkään tehdä yövuoroja ja niihin liittyvä väsymys on jollain tapaa erilaista kuin ilta-aamuihin ja muihin päivävuorokomboihin liittyvä. Ehkä osin jo siksi, että yövuorojen yhteydessä on tietyllä tapaa sallitumpaa höllätä ja palautella, ainakin itse annan itselleni paremmin luvan tähän.
Eli mitä pidemmälle kesä menee, sitä itkuisempi olen. En voi käytännössä katsoa mitään telkkarista ilman että itken ja kaikki puhelut äidin kanssa päättyvät itkuisina. Kun siihen päälle on vielä ihminen, joka itkee ilosta, surusta ja vihasta niin silmät alkaa olla aika hellänä ja nenästä lähtee nahkat. Ei toivoakaan, että osaisin itkeä nätisti nenää vuodattamatta.
Koen vuorotyön raskaaksi osin, koska koskaan ei tiedä mitä osastolla odottaa kun töihin menee, joutuuko jäämään tuplavuoroon kun joku sairastuu. Omaa tekemistään töissä on vaikea suunnitella kun tilanteet muuttuvat niin nopeasti. Muuttuvat toki päivätyössäkin. Vuorotyössä on se onni, että kaveri jatkaa siitä mihin itse jäit mutta toisaalta tulee paljon tilanteita että kaikkea ei raportilla saa välitettyä ja vuoronvaihteen jälkeen kotiinlähtijä huolehtii että tuliko kaikki oleellinen sanottua ja töihinjäävä on aivan pyörällä päästään.
Arastelen turhankin paljon varata tai sopia kesälle mitään kun en tiedä vuoroja etukäteen enkä tykkää kiirehtiä töihin jostain. Viime kesäiset pt-tapaamiset koin välillä todella stressaviksi kun treeneistä piti mennä iltavuoroon ja jossain välissä piti syödä jossain ja eväät eivät säily treenin ajan ja arki menee säätämiseksi. Säännölliseen harrastukseen sitoutuminen on tietenkin aivan mahdotonta kun ei voi saada jokaista tiistai-iltaa vapaaksi, saatikka useampana iltana viikossa säännöllisesti.
Koska elämä rullaa tiukasti sairaala-kauppa-kotiakselilla, tulee viikkoja jolloin olen puhunut työkavereiden lisäksi livenä kuin apteekin- ja kaupankassalle ja tervehtinyt bussikuskia pariin otteeseen. Yhtenä päivänä itse asiassa kuudesti kun ravasin kodin ja keskustan väliä. Onneksi kuski sentään vaihtui välillä.
Nyt kesällä, kun kerään töillä rahaa syksyn vuokriin ja päivittäiseen elämiseen, ei oikein viitsisi käyttää rahaa mihinkään ylimääräiseen. Käytännössä ylimääräistä tulee aina jos lähden keskustaan pyörimään. Auringossa oloa ihoni ei kestä ja sateella taas ei viitsi mennä ulos. Ykkösvapailla en jaksa ja kakkosvapaista yleensä ensimmäinen menee palautuessa ja toinen kaupassa käyntiin ja seuraavien päivien työeväiden tekoon ja pyykinpesuun. Talvella taas vuorotyössä ollessa tuntuu ettei päivänvaloa näe koskaan, mikä on vähän kummallista kun kuitenkin on niitäkin päiviä että päivällä on vapaata.
Eli piilottelen kesän kotona tai osastolla ja herään henkiin syyskuun alussa pariksi viikkoa ennen kuin opiskelu tai lähinnä ensi talven hommana oleva gradu alkavat taas hajottaa.
Muita, jotka kaipaavat arkirytmiä?
 |
| Joulukuusi työjoululta |
Eli mitä pidemmälle kesä menee, sitä itkuisempi olen. En voi käytännössä katsoa mitään telkkarista ilman että itken ja kaikki puhelut äidin kanssa päättyvät itkuisina. Kun siihen päälle on vielä ihminen, joka itkee ilosta, surusta ja vihasta niin silmät alkaa olla aika hellänä ja nenästä lähtee nahkat. Ei toivoakaan, että osaisin itkeä nätisti nenää vuodattamatta.
Koen vuorotyön raskaaksi osin, koska koskaan ei tiedä mitä osastolla odottaa kun töihin menee, joutuuko jäämään tuplavuoroon kun joku sairastuu. Omaa tekemistään töissä on vaikea suunnitella kun tilanteet muuttuvat niin nopeasti. Muuttuvat toki päivätyössäkin. Vuorotyössä on se onni, että kaveri jatkaa siitä mihin itse jäit mutta toisaalta tulee paljon tilanteita että kaikkea ei raportilla saa välitettyä ja vuoronvaihteen jälkeen kotiinlähtijä huolehtii että tuliko kaikki oleellinen sanottua ja töihinjäävä on aivan pyörällä päästään.
Arastelen turhankin paljon varata tai sopia kesälle mitään kun en tiedä vuoroja etukäteen enkä tykkää kiirehtiä töihin jostain. Viime kesäiset pt-tapaamiset koin välillä todella stressaviksi kun treeneistä piti mennä iltavuoroon ja jossain välissä piti syödä jossain ja eväät eivät säily treenin ajan ja arki menee säätämiseksi. Säännölliseen harrastukseen sitoutuminen on tietenkin aivan mahdotonta kun ei voi saada jokaista tiistai-iltaa vapaaksi, saatikka useampana iltana viikossa säännöllisesti.
Koska elämä rullaa tiukasti sairaala-kauppa-kotiakselilla, tulee viikkoja jolloin olen puhunut työkavereiden lisäksi livenä kuin apteekin- ja kaupankassalle ja tervehtinyt bussikuskia pariin otteeseen. Yhtenä päivänä itse asiassa kuudesti kun ravasin kodin ja keskustan väliä. Onneksi kuski sentään vaihtui välillä.
Nyt kesällä, kun kerään töillä rahaa syksyn vuokriin ja päivittäiseen elämiseen, ei oikein viitsisi käyttää rahaa mihinkään ylimääräiseen. Käytännössä ylimääräistä tulee aina jos lähden keskustaan pyörimään. Auringossa oloa ihoni ei kestä ja sateella taas ei viitsi mennä ulos. Ykkösvapailla en jaksa ja kakkosvapaista yleensä ensimmäinen menee palautuessa ja toinen kaupassa käyntiin ja seuraavien päivien työeväiden tekoon ja pyykinpesuun. Talvella taas vuorotyössä ollessa tuntuu ettei päivänvaloa näe koskaan, mikä on vähän kummallista kun kuitenkin on niitäkin päiviä että päivällä on vapaata.
Eli piilottelen kesän kotona tai osastolla ja herään henkiin syyskuun alussa pariksi viikkoa ennen kuin opiskelu tai lähinnä ensi talven hommana oleva gradu alkavat taas hajottaa.
Muita, jotka kaipaavat arkirytmiä?
Kommentit
Lähetä kommentti