Viitosluokkalaiset kuntotestiin
Ilta-Sanomat uutisoi eilen viitosluokkalaisten joutuvan uudenlaiseen kuntotestiin tämän syksyn aikana. (Artikkeli täällä ) Tulevaisuudessa myös kasiluokkalaiset joutuvat testeihin ja niiden tuloksia käytetään viidennen ja kahdeksannen luokan laajoissa terveystarkastuksissa. Mitään ihmeellistä ja uutta testeissä ei loppujen lopuksi ole, muistan että helvetillistä piippiä seurattiin jo reilu kymmenen vuotta sitten peruskoulussa. (Testi tunnetaan viivatestinä jossa juostaan nopeutuvien äänimerkkien mukaan kahden viivan väliä niin kauan kuin mukana pysytään.)
Aloitan virallisesti huomenna yliopisto-opinnot joiden jälkeen minun pitäisi olla terveysliikunnan asiantuntija. Omistan näiden kirjojen lisäksi muun muassa hyvin usein katoavan kirjan kuntotestauksesta, mutta alan opiskelukaan ei takaa sitä ettenkö olisi traumatisoitunut koululiikunnasta ja etenkin siihen liittyvistä testauksista.
Tykkäsin liikunnasta suurimman osan kouluaikaa ja tykkään siitä edelleen, en kai muuten ammattia siitä haluaisi. Omat henkilökohtaiset testitraumani liittyvätkin pitkälti tiettyihin opettajiin ja Osgood-Sclatterin tautiin. Lentopallojoukkueen sisäisissä testeissä olin aina huono, mutta sitä pystyin paikkaamaan treenimotivaatiolla ja pelinlukutaidolla. Etenkin kun istuin suurimman osan aikaa katsomassa muiden pelaamista kentän reunalla. (Voin kertoa, että motivoi istua ensin 500km autossa että voi päivän katsella vierestä kun muut pelaavat :D) Armeijan testitkin kahlasin läpi vaikka AUK:n juoksutesti on edelleen uusimatta kun sain hylätyn 30 sekunnin vuoksi jokusen kilometrin juoksussa.
Koululiikuntatraumat tulivat suurimmalti osalti yläasteelta sen jälkeen kun olin ensin kutos-seiskaluokan ajan ollut liikuntakiellossa Osgood-Schlatterin taudin vuoksi. Kyseessä on teini-ikäisille tyypillisestä polven seudun syndroomasta. Ensin seitsemännellä luokalla tauon aikana oli pakko suorittaa 1500m kävelytesti, joka yllärillä oli hidas kun vuoteen ei ollut käytännössä mitään pystynyt tekemään. Opettajan vaihduttua meni sukset ristiin (oikeammin vesilätäkköön kun meillä hiihdettiin niin kauan kuin pohjoisnavalla on jäätä) kun minä ja opettaja ei päästy ei pedagogiseen eikä lajikohtaiseen yhteisymmärykseen. Tuohon aikaan liikuin vielä 15-20 tuntia viikkoon kun koululiikunta, ja -matkat ynnätään lentopallotreeneihin, kuntosaliin ja jumppiin. Aina muuta luokkaa isompana olin kuitenkin hitaampi ja etenkin jäykempi ja kun ei suostu juoksemaan ympyrää syyllä; Minä käskin, niin numero oli 7 tai 8 useimmissa tokareissa. Kerran sain 9 jouluna ja tammikuussa opettaja tuli sanomaan etten sitä oikeastaan ansainnut mutta antoi nyt säälistä että petraisin. Koska pilasi koulussa lempilajini niin en sitten viittiny. Ja edelleen vaadin selitystä minkä takia tyttöjen koululiikunta on pelkkää rusettiluistelua eikä saatu pelata lätkää!
Lukion liikunnasta tykkäsin ja suoritin kaksikin valinnaista kurssia liikunnassa. Toinen tietysti vanhojen tanssit. Kirjoitusten takia lopetin pelaamisen ja valmentamisen kun aika vaan ei riittänyt ja sen jälkeen liikunta onkin ollut höntsäilyä kun siltä tuntuu. Kilpailunhaluisena joukkuepelaajana kaipaan säännöllisiä treenejä oman porukan kanssa, silloin itsellä on suurin motivaatio eikä voi keksiä tekosyitä jättää menemättä.
Liikunnanopettajan kanssa riitelystä voin sanoa vielä sen verran, että riitelin kaikkien muidenkin aineiden opettajien kanssa koko kouluaikani, myös ammattikorkeassa kun jokin asia ei mielestäni mennyt oikein.
Kertaalleen olen kuntotestejä vapaaehtoisesti kouluaikojen jälkeen tehnyt, osana omia opintoja eikä siitä mitään traumoja jäänyt vaikka kunto huono olikin. Ympäristöllä, testejä tekevillä ihmisillä ja testin tarkoituksen ymmärtämisellä on suuri merkitys myös motivaatioon. Itse laittaisin ylä- ja lukioluokilla testattavat tekemään itselleen myös kehityssuunnitelman ensimmäisellä testauskerralla ja päivittämään ja arvioimaan sitä uusien testien myötä, en juoksemaan ympyrää (tai ovaali tai viivojen väliä) koska joku käskee. (Armeijassa olijoita suosittelen kyllä juoksemaan sen käsketyt 12min.)
Liikunnassa on kuitenkin kyse ennen kaikkea ilosta, positiiviset terveysvaikutukset tulevat paremmin sen kautta kun suussa maistuvan veren. Seuraavan noin neljän vuoden aikana täällä bloginkin puolella tullaan varmasti seurailemaan löytyykö suomalaisten liikuntainto yliopiston kirjoista ennen kuin terveystieteiden maisterin paperit on kourassa.
Minkälaisia muistoja teillä on koululiikunnasta, innostiko vai lopahtiko liikuntainto kokonaan?
Aloitan virallisesti huomenna yliopisto-opinnot joiden jälkeen minun pitäisi olla terveysliikunnan asiantuntija. Omistan näiden kirjojen lisäksi muun muassa hyvin usein katoavan kirjan kuntotestauksesta, mutta alan opiskelukaan ei takaa sitä ettenkö olisi traumatisoitunut koululiikunnasta ja etenkin siihen liittyvistä testauksista.
Tykkäsin liikunnasta suurimman osan kouluaikaa ja tykkään siitä edelleen, en kai muuten ammattia siitä haluaisi. Omat henkilökohtaiset testitraumani liittyvätkin pitkälti tiettyihin opettajiin ja Osgood-Sclatterin tautiin. Lentopallojoukkueen sisäisissä testeissä olin aina huono, mutta sitä pystyin paikkaamaan treenimotivaatiolla ja pelinlukutaidolla. Etenkin kun istuin suurimman osan aikaa katsomassa muiden pelaamista kentän reunalla. (Voin kertoa, että motivoi istua ensin 500km autossa että voi päivän katsella vierestä kun muut pelaavat :D) Armeijan testitkin kahlasin läpi vaikka AUK:n juoksutesti on edelleen uusimatta kun sain hylätyn 30 sekunnin vuoksi jokusen kilometrin juoksussa.
Koululiikuntatraumat tulivat suurimmalti osalti yläasteelta sen jälkeen kun olin ensin kutos-seiskaluokan ajan ollut liikuntakiellossa Osgood-Schlatterin taudin vuoksi. Kyseessä on teini-ikäisille tyypillisestä polven seudun syndroomasta. Ensin seitsemännellä luokalla tauon aikana oli pakko suorittaa 1500m kävelytesti, joka yllärillä oli hidas kun vuoteen ei ollut käytännössä mitään pystynyt tekemään. Opettajan vaihduttua meni sukset ristiin (oikeammin vesilätäkköön kun meillä hiihdettiin niin kauan kuin pohjoisnavalla on jäätä) kun minä ja opettaja ei päästy ei pedagogiseen eikä lajikohtaiseen yhteisymmärykseen. Tuohon aikaan liikuin vielä 15-20 tuntia viikkoon kun koululiikunta, ja -matkat ynnätään lentopallotreeneihin, kuntosaliin ja jumppiin. Aina muuta luokkaa isompana olin kuitenkin hitaampi ja etenkin jäykempi ja kun ei suostu juoksemaan ympyrää syyllä; Minä käskin, niin numero oli 7 tai 8 useimmissa tokareissa. Kerran sain 9 jouluna ja tammikuussa opettaja tuli sanomaan etten sitä oikeastaan ansainnut mutta antoi nyt säälistä että petraisin. Koska pilasi koulussa lempilajini niin en sitten viittiny. Ja edelleen vaadin selitystä minkä takia tyttöjen koululiikunta on pelkkää rusettiluistelua eikä saatu pelata lätkää!
Lukion liikunnasta tykkäsin ja suoritin kaksikin valinnaista kurssia liikunnassa. Toinen tietysti vanhojen tanssit. Kirjoitusten takia lopetin pelaamisen ja valmentamisen kun aika vaan ei riittänyt ja sen jälkeen liikunta onkin ollut höntsäilyä kun siltä tuntuu. Kilpailunhaluisena joukkuepelaajana kaipaan säännöllisiä treenejä oman porukan kanssa, silloin itsellä on suurin motivaatio eikä voi keksiä tekosyitä jättää menemättä.
 |
| Yläasteen traumavaiheen kuvia |
Liikunnanopettajan kanssa riitelystä voin sanoa vielä sen verran, että riitelin kaikkien muidenkin aineiden opettajien kanssa koko kouluaikani, myös ammattikorkeassa kun jokin asia ei mielestäni mennyt oikein.
Kertaalleen olen kuntotestejä vapaaehtoisesti kouluaikojen jälkeen tehnyt, osana omia opintoja eikä siitä mitään traumoja jäänyt vaikka kunto huono olikin. Ympäristöllä, testejä tekevillä ihmisillä ja testin tarkoituksen ymmärtämisellä on suuri merkitys myös motivaatioon. Itse laittaisin ylä- ja lukioluokilla testattavat tekemään itselleen myös kehityssuunnitelman ensimmäisellä testauskerralla ja päivittämään ja arvioimaan sitä uusien testien myötä, en juoksemaan ympyrää (tai ovaali tai viivojen väliä) koska joku käskee. (Armeijassa olijoita suosittelen kyllä juoksemaan sen käsketyt 12min.)
Liikunnassa on kuitenkin kyse ennen kaikkea ilosta, positiiviset terveysvaikutukset tulevat paremmin sen kautta kun suussa maistuvan veren. Seuraavan noin neljän vuoden aikana täällä bloginkin puolella tullaan varmasti seurailemaan löytyykö suomalaisten liikuntainto yliopiston kirjoista ennen kuin terveystieteiden maisterin paperit on kourassa.
Minkälaisia muistoja teillä on koululiikunnasta, innostiko vai lopahtiko liikuntainto kokonaan?
Olipas pakko tulla kommentoimaan opiskelukaverin loistavaa postausta! Siis niin paljon samoja ajatuksia on itselläni koululiikunnasta ja omat traumani myös liittyvät juurikin open silmätikkuna olemiseen, ei itse liikuntaan. Itse kans liikuin ja liikun paljon, mutta open mielestä kai sitten vääriä lajeja... ei tuo rusettiluistelu kuulunut itsellänikään niihin lemppareihin, vaan olisin tykännyt "jätkämäisesti" mennä kovaa :)
VastaaPoistaKiitos :D Onneks nyt isona on mahis harrastaa mitä haluaa. Harmi vaan kun monessa lajissa ei enää ole aikuisena alottavien höntsäporukoita vaan pitäs olla jo junnutausta.
Poista