Vaikeimmat hetket hoitajana
Olen onnekseni onnistunut valikoimaan työpaikkani niin, että lyönnit ja haukut ovat aika vähäisiä ja suurin osa töistä tulleista mustelmista johtuu siitä, että törmäilen huonekaluihin liian pienissä tiloissa kun yritän pujotella töpseliä seinään potilaspöydän, tippatelineen ja kaksoispaineventilaattorin yli. Pelännyt olen tasan yhden kerran töissä fyysisen terveyteni puolesta vaikka toisessa tilanteessa olen kyllä turpiini saanut. Yleisimmin potilas satuttaa omissa töissäni tarraamalla käsivarresta kiinni niin kovaa että kynnet jättävät joskus jälkiä.
Ahdistunut sen sijaan olen useamman kerran kun potilas on saattanut epämukavaan tilanteeseen kutsumalla kotiinsa, haluamalla lahjoittaa minulle henkilökohtaisesti jotain (emme siis jo ammattieettisistä syistä ota henkilökohtaisesti mitään vastaan, sen sijaan esimerkiksi koko henkilökunnalle tarkoitettu suklaarasia on silloin tällöin kiva kiitos mutta ei todellakaan mikään pakollinen lisä hoidosta), yrittämällä naittaa minua omaiselleen tai tutulle tai menemällä henkilökohtaisuuksiin. Painostani ja kehostani olen saanut kuulla sekä päivittelyä kun olen niin lihava, saanut vakuutella etten ole raskaana ja etten valehtele asiasta ja välillä saanut kuulla ällöttävän limaisia kommentteja ja ilmeitä isäänikin vanhemmilta miehiltä.Joskus hoitajan työhön kuuluva ystävällisyys ymmärretään väärin ja kuvitellaan, että kyse on henkilökohtaisesta kiinnostuksesta.
Pahimpina työtehtävinä koen omaisten surun ja huolen kohtaamisen. Omat potilaani ovat yleensä kuoleman lähestyessä eläneet jo pitkän elämän ja etenkin jos kuolema ei ilmoita lähestymisestään kuin salama kirkkaalta taivaalta, sopeutuneet ajatukseen, että oma aika tulee pian. Kuolevan itsensä tukeminen ja olon helpottaminen ovat jollain tapaa vain niin paljon helpompia käsitellä omassa päässä kuin omaisten suru. Etenkin lopullista suruviestiä ilmoittaessa tai kun omainen tulee osastolle kuoleman jälkeen, tuntuu, ettei osaa tehdä mitään.
Toinen paha nakki on mennä kertomaan potilaalle ja/tai tämän omaisille että tein virheen lääkehoidossasi ja pahoittelen sitä. Yleensä nämä inhimilliset virheet otetaan hyvin vastaan ja ja kun samalla selitän miten tämä voi vaikuttaa potilaan hoitoon ja terveyteen, on asia yleensä sillä käsitelty. (Mukaan luettuna toki ilmoitus lääkärille, kirjaus potilaspapereihin, HaiPro-ilmoituksen teko ja potilaan seuranta ja hoito tarpeen mukaan) Mutta se fiilis kun joudut tunnustamaan ihmiselle tekemäsi virheen, joka voi vaikuttaa hänen terveyteensä, on ihan kamala.
Muutenkin koen henkisen paineen työssä paljon raskaampana kuin fyysisen. Kun potilas soittaa kymmenennen kerran kelloa ja pyytää siirtämään tyynyä kaksi senttiä oikealle ja kohta soittaa että siirrä vasemmalle, et ole ehtinyt syömään etkä vessaan ja kolmessa muussa huoneessa potilaat odottavat antibioottejaan, kipulääkkeitään, verensokeri ja -painekontrollia, ruokailussa avustamista, nestelistojen laskentaa ja pissapussien tyhjennystä niin joskus on vaikeaa estää ei niinkää ärtymystä mutta turhautumista kasvoilta ja olemuksesta. Kiire ei saisi näkyä eikä hoitajan omat fiilikset. Ihmiset sairaalassa ovat kipeitä, ahdistuneita ja hämmentyneitä, jopa peloissaan ja se on ymmärrettävä ja heidän tarpeisiinsa vastattava. Mutta kyllä joskus vaan toivoisi, että jossain osastonnurkassa olisi äänieristetty koppi johon voisi hetkeksi mennä huutamaan ja rauhoittumaan tai tarvittaessa itkemään tai joskus jopa nauramaan. Sitten jaksaisi taas paljon paremmin kuunnella muiden murheita, niin isoja kuin pieniäkin.
Ahdistunut sen sijaan olen useamman kerran kun potilas on saattanut epämukavaan tilanteeseen kutsumalla kotiinsa, haluamalla lahjoittaa minulle henkilökohtaisesti jotain (emme siis jo ammattieettisistä syistä ota henkilökohtaisesti mitään vastaan, sen sijaan esimerkiksi koko henkilökunnalle tarkoitettu suklaarasia on silloin tällöin kiva kiitos mutta ei todellakaan mikään pakollinen lisä hoidosta), yrittämällä naittaa minua omaiselleen tai tutulle tai menemällä henkilökohtaisuuksiin. Painostani ja kehostani olen saanut kuulla sekä päivittelyä kun olen niin lihava, saanut vakuutella etten ole raskaana ja etten valehtele asiasta ja välillä saanut kuulla ällöttävän limaisia kommentteja ja ilmeitä isäänikin vanhemmilta miehiltä.Joskus hoitajan työhön kuuluva ystävällisyys ymmärretään väärin ja kuvitellaan, että kyse on henkilökohtaisesta kiinnostuksesta.
Pahimpina työtehtävinä koen omaisten surun ja huolen kohtaamisen. Omat potilaani ovat yleensä kuoleman lähestyessä eläneet jo pitkän elämän ja etenkin jos kuolema ei ilmoita lähestymisestään kuin salama kirkkaalta taivaalta, sopeutuneet ajatukseen, että oma aika tulee pian. Kuolevan itsensä tukeminen ja olon helpottaminen ovat jollain tapaa vain niin paljon helpompia käsitellä omassa päässä kuin omaisten suru. Etenkin lopullista suruviestiä ilmoittaessa tai kun omainen tulee osastolle kuoleman jälkeen, tuntuu, ettei osaa tehdä mitään.
Toinen paha nakki on mennä kertomaan potilaalle ja/tai tämän omaisille että tein virheen lääkehoidossasi ja pahoittelen sitä. Yleensä nämä inhimilliset virheet otetaan hyvin vastaan ja ja kun samalla selitän miten tämä voi vaikuttaa potilaan hoitoon ja terveyteen, on asia yleensä sillä käsitelty. (Mukaan luettuna toki ilmoitus lääkärille, kirjaus potilaspapereihin, HaiPro-ilmoituksen teko ja potilaan seuranta ja hoito tarpeen mukaan) Mutta se fiilis kun joudut tunnustamaan ihmiselle tekemäsi virheen, joka voi vaikuttaa hänen terveyteensä, on ihan kamala.
Muutenkin koen henkisen paineen työssä paljon raskaampana kuin fyysisen. Kun potilas soittaa kymmenennen kerran kelloa ja pyytää siirtämään tyynyä kaksi senttiä oikealle ja kohta soittaa että siirrä vasemmalle, et ole ehtinyt syömään etkä vessaan ja kolmessa muussa huoneessa potilaat odottavat antibioottejaan, kipulääkkeitään, verensokeri ja -painekontrollia, ruokailussa avustamista, nestelistojen laskentaa ja pissapussien tyhjennystä niin joskus on vaikeaa estää ei niinkää ärtymystä mutta turhautumista kasvoilta ja olemuksesta. Kiire ei saisi näkyä eikä hoitajan omat fiilikset. Ihmiset sairaalassa ovat kipeitä, ahdistuneita ja hämmentyneitä, jopa peloissaan ja se on ymmärrettävä ja heidän tarpeisiinsa vastattava. Mutta kyllä joskus vaan toivoisi, että jossain osastonnurkassa olisi äänieristetty koppi johon voisi hetkeksi mennä huutamaan ja rauhoittumaan tai tarvittaessa itkemään tai joskus jopa nauramaan. Sitten jaksaisi taas paljon paremmin kuunnella muiden murheita, niin isoja kuin pieniäkin.
Kommentit
Lähetä kommentti