Valmentajat ja vanhemmat urheilussa

 Olin tosiaan loman alussa Power Cupissa vapaaehtoisena ja näin jälkikäteen aloin miettiä, että olipa hyvin käyttäytyviä vanhempia. Lapsista ja nuorista en niin huolehtinutkaan, mutta urheilu joskus herättää vanhemmissa ja valmentajissa pikkaisen liikaa tunteita. Nykyään tuntuu olevan jo jokavuotinen ilmiö, että lasten ja nuorten pelejä eri lajeissa pitää keskeyttää kun vanhemmat eivät osaa käyttäytyä. Siinäpä sitä on sitten lapsille kiva opettaa reilua peliä tai liikunnan iloa kun itse huutaa naama punaisena pari vuotta omia lapsiaan vanhemmalle tuomarille. 

 

Tätä ilmiötä ja seuraava tekstiä miettiessäni löysinkin luonnoksista vanhan tekstin vähän aiheeseen liittyen.

  

Olen pelannut noin 12 vuotta lentopalloa muutamalla pidemmällä tauolla, valmentanut pari vuotta itse ja opiskellut liikunta- ja urheilulääketieteen maisteriksi. Olen saanut ensimmäisen rasitusvamman 11-vuotiaana, sairastunut syömishäiriöön ja ollut junnujen SM-sarjan kestäväperseisin vilttiketju. Vaatii nimittäin persausta istua kotoa Kuusamoon ja takaisin päästäkseen päiväksi istumaan vaihtopenkille.

 

Pelivuosiin mahtui reilu tusina laji- ja fysiikkavalmentajaa, joten voin sanoa nähneeni ihan kohtuu paljon niitä erilaisia valmennustyylejä. Lasten ja nuorten urheilun kilpailullistumisesta ja ammattimaistumisesta voidaan olla montaa mieltä, mutta valmennuksen suhteen ammattimaisuus on vain plussaa. En pidä optimaalisena sitä, että vanhempi valmentaa oman lapsensa joukkuetta, vaikka se hyvin yleistä olosuhteiden pakosta onkin. Ainakin joukkueurheilussa se näyttäytyy usein joko omilta lapsilta liikaa vaatimisena tai epäreiluutena joukkueessa. Edelleen on oman lapsuuteni kaltaisia tilanteita kun valmentajaksi otetaan ensimmäinen äiti tai isä, joka edes kuvittelee osaavansa jotain lajista ja suostuu vapaa-aikansa valmentamiseen käyttämään, mutta onneksi useimmissa seuroissa ja liitoissa on viime vuosikymmeninä panostettu valmentajien kouluttamiseen ja myös valintaan.

 

Omat vanhempani eivät koskaan olleet mitenkään erityisen aktiivisesti palloiluharrastuksessani mukana. Äiti kävi jotain kotipelejä katsomassa ja isä ajoi yhden turnausreissun, jossa joutui myös tuomaroimaan ja on jaksanut muistuttaa suuresta panostuksestaan viimeiset 25 vuotta. Isäni taktiikka mm. auton ajon opettamisessa oli istuttaa minut ratin taakse ja kuvitella, että osaan siitä lähteä ajamaan. Joten ehkä on ihan hyvä, että ei sen enempää osallistunutkaan. Äidin kanssa kyllä käytiin "oheistreeneissäni" eli kuntosalilla ja aerobicissä ja muissa jumpissa yhdessä.

 

Valmentajan roolissa koin epämiellyttäksi  vanhemmuuden molemmat ääripäät. Oli vanhempia, joita en koskaan nähnyt ja oli vanhempia, joita ei saanut näkyvistään. Toki perheiden tilanteet ovat erilaisia ja lapsia valmentaessa on huomiotava erilaiset persoonat ja kehitystasot, mutta silti vanhemman ja valmentajan roolissa se keskitie on luottamuksen synnyssä oleellinen. En koe, että pystyn valkkuna rakentamaan mitään suhdetta kotiin jos en koskaan tapaa vanhempia ja jos itse olisin äiti, en kyllä antaisi lapseni harrastaa täysin tuntemattoman nuoren tai vieraan aikuisen ohjaamana. Moni arkakin lapsi taas rohkaistuu kun vanhemmat lähtevät pois. Tutustumiskertoja tarvitaan joskus useampia mutta kun valkku on tuttu ja asiansa osaava, on "yksin" olo aralle lapselle monesti väylä saada omaa varmuutta.

 

Joukkueurheilussa missä yhdelle lapselle tai nuorelle osoitettu huomio ja aika on yksilölajeja pienempää, on mielestäni entistä tärkempää kodin ja valmennuksen kommunikaatio. Valmentaja on lapselle auktoriteetti ja turvallinen aikuinen, jonka sana monesti menee perille paremmin kuin vanhempien, mutta vastuu lapsen liikunnasta, ravinnosta, levosta ja koulunkäynnistä on silti kotona. Valmentajan on pystyttävä olemaan yhteydessä vanhempiin jos epäilee, että nyt joku osatekijä tökkii lapsen elämässä ja näkyy treeneissä ja vanhempien on pystyttävä ilmaisemaan huolensa jos treenit näkyvät poikkeavasti käytöksessä kotona.

 

Omaan aktiiviaikaani valmennuksessa puhuttiin ruuan ja levon merkityksestä hyvin harvoin ja ainoat muistamani kommentit ovatkin että syön liikaa ja että ennen turnauspäiviä on syötävä kunnolla ja suunnilleen pakkotankattiin hiilareita. Joukkueurheilussa kukaan ei pitänyt seurantaa henkilökohtaisista treenimääristäni, jotka esimerkiksi yläasteella saattoivat olla aika huimia kun koulumatkojen ja koululiikunnan päälle tulivat lajitreenit, salitreenit, jumpat ja circuitit sekä viikonloppujen turnasreissut. Vaikka paljon viikonloppuisin istuinkin vaihtopenkillä, niin lämmittelyt piti hoitaa ja kyllähän aikaiset herätykset reissun olivat pois palautumisesta rankan koulu- ja treeniviikon jälkeen. Etenkin kun syöminen oli tuohon aikaan hyvin puutteellista. 

 

Nykyisin puhutaan myös paljon lasten liian varhaisesta erikoistumisesta yhteen lajiin ja toisaalta yleisliikunnan, pihapelien ja kavereiden kanssa juoksentelun vähyydestä. Monella joukkueurheilua harrastavalla lapsellakin jää kokonaisliikuntamäärä alle suositellun tunti päivässä kun treenejähän ei joka päivä ole. Toisaalta kun keskitytään treenaamaan yhtä lajia eikä sen vastapainona ole sitä vapaata liikuntaa, niin rasitusvammojen riski kasvaa. Pitäisikin löytää tasapaino riittävän ja nimenomaan monipuolisen ja hauskan liikkumisen ja lajitaitojen treenaamisen välillä. Unohtamatta unta ja riittävää ruokailua. Älypuhelin tuppaa olemaan kaikkien näiden vihollinen eli siihen pitäisi kiinnittää huomiota niin lapsilla kuin aikuisillakin. 

 

Valmentajiin mahtui omien treenivuosieni aikana hyviä, huonoja ja sitten rikollisen huonoja. Yhtä valmentajaamme aloimme jopa pelätä liian läheisen kontaktin vuoksi. Mitään näyttöä meillä ei koskaan ollut, mutta aikuisen miehen käytös tuntui varhaisteini-ikäisenä todella epämukavalta. Joillekin valmentajille olen kiitollinen, joillekin vähän katkerakin mutta tämä sekalainen sakki sekä rasitusvammani olivat yksi suurimpia syitä, miksi lähdin liikuntalääketiedettä lukemaan. 

 

Nykyään tietoa on onneksi netin kautta saatavilla vaikka kuinka. Eli ei tarvitse kaikkien lähteä liikuntalääketiedettä opiskelemaan. Etenkin Terve urheilija -sivustolta löytyy paljon materiaalia mm. ravitsemuksesta ja lasten ja nuorten liikuntavammojen ehkäisystä. 

 

Minkälaisia valmentajakokemuksia sinulla on?