Riittääkö keskinkertaisuus elämässä?

 Yle on viime päivinä kirjoittanut keskinkertaisuudesta ylioppilaskirjoitusten yhteydessä. Monessakin yhteydessä olen saanut lukea, siitä onko arvosanoilla paljoakaan väliä. Kerron kohta omat kokemukseni mutta keskusteluissa nousi kaksi asiaa, joita haluan ensin kommentoida. 

Huh, tästäkin jo 11 vuotta.

Asia yksi: "Kyllä minäkin pärjäsin C:n papereilla. Turha niistä arvosanoista on stressata."

Arvostan (NOT) vanhempia ihmisiä, jotka alkavat kaikkiin nuorien ongelmia koskeviin juttuihin kommentoida, että kyllä mekin pärjättiin silloin jääkaudella kun kouluun piti hiihtää takaperin 100 kilometriä joka aamu ja koulun jälkeen piti metsästää jääkarhu hengen pitimiksi. 

Aika moni asia on muuttunut ihan muutaman viime vuosikymmenen aikana. Kun ukkini aikoinaan haki yliopistoon, olivat pääsykokeet monipäiväiset ja vaiheiset, siinä missä nykyään suurin osa pääsee korkeakouluun todistusvalinnalla, jossa vaikuttavat vain ylioppilaskokeen tulokset. Ukki olisi toisaalta todennäköisesti työllistynyt ilman yliopistotutkintoakin. Nykyisin työllistyminen ilman vähintään ammatillista tutkintoa on lähes mahdoton työllistyä pysyvästi. Kansallisena tavoitteena on nostaa korkeakoulutettujen määrä Suomessa 50 % ikäluokastaan, joten kilpailu on kovaa. 

En sano, että huonommillakin arvosanoilla ei elämässä pärjäisi enkä sano, että arvosanoista stressaaminen on yöunien arvoista, mutta ymmärrän vallan hyvin miksi nuoret ovat tähän aikaan vuodesta uupuneita. Jännitetään arvosanoja, riittävätkö ne lakkiin, riittävätkö ne opiskelupaikkaan ilman pääsykoetta, miten pääsykokeisiin jaksaa valmistautua kirjoitusten jälkeen, pääseekö mihinkään kesätöihin?

Asia kaksi: "Kyllä niillä arvosanoilla on väliä. Kuka haluaa lääkärille, joka on päässyt ykkösillä läpi."

Arvosanat on siitä hieno asia, että niiden merkitys tipahtaa noin nollaan saman tien kun elämässä etenee seuraavalle "portaalle". Ylppäriarvosanoja ei muista yliopistossa kuin fuksit ja työelämässä ei kukaan kysy ensimmäisen alan työpaikan jälkeen.

Lääkiksessä kuten kaikissa tutkinnoissa, on määritetty osaamistavoitteet. Päästäkseen läpi ja saadakseen tutkintotodistuksen ja lääkärin tai sairaanhoitajan tapauksessa on pitänyt saavuttaa osaamistavoitteiden minimi. Arvostelu ykkösestä vitoseen ei nimittäin tarkoita sitä, että ykkösen saanut ei osaisi mitään vaan sitä, että osaa riittävästi ja kakkosesta vitoseen osaa sitten vähän enemmän. Harva meistä saa vitosia kaikesta ja toisaalta harva saa myöskään ykkösiä kaikesta, jos on arvosanoilla tai pääsykokeella kouluun päässyt. 

Sairaanhoitajaksi valmistumisestakin jo kuusi vuotta.

Yläasteelta lukioon lähtiessä olin kympin tyttö. Keskiarvo taisi olla 9,6 kun lukioon pääsin. Etukäteen monet varoittelivat siitä, että arvosanat tippuvat lukioon mennessä ja lukion lopussa keskiarvoni olikin tippunut numerolla. Suurin shokki olikin, ehkä se, että Liperin peruskoulusta saatu 10 jossain aineessa tarkoitti sitä, etten lukiossa ymmärtänyt saman aineen tunneilla mitään luokkakavereiden puheista. 

Kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa M:n keskiarvolla, matemaattiset missä olin heikoin, olivat C:tä ja kielet, missä olin vahvimmillani E:tä. Tuossa vaiheessahan minusta piti tulla lääkäri ja pääsin papereilla lukemaan kemiaa ja fysiikkaa Joensuuhun ja pääsykokeella englanninkieliseen sairaanhoitajatutkintoon Kokkolaan. Lääkiksen pääsykokeen klassikkoa Galenosta en tuona keväänä jaksanut edes avata.

Armeijassa pärjäsin kaikissa muissa kokeissa paitsi kuntoa, ampumataitoa tai jalkapallotietämystä testaavissa. Huippuluokan sotilas siis.

 

Maisterin papereista vuosi.

 

Ammattikorkeakoulussa huomasin, että jos en tykännyt kurssin opettajasta, kurssista tuppasi tulemaan ykkönen. Ihan sen vuoksi, etten jaksanut panostaa. Olen aina mieluummin tenttinyt kuin suorittanut muulla tavoin ja siksi essee- ja tyhmätyökurssit olivat tenttikursseja heikompi, kuten myös oppari, jonka vihdoin viimein sain kakkosena ulos kun kaikki muu oli ajat sitten suoritettu. 

Pääsin yliopistoon lopulta avoimen väylän kautta, missä riitti, että on suorittanut opintoja keskinkertaisesti eli kolmosen keskiarvolla. Yliopistosta ei enää monesta kurssista tule muuta kuin hyväksytty/hylätty arvostelu mutta on tuolla muutama ykkönen rekisterissä, lähinnä tilastotieteestä ja parista reteästi kertaluvulla tenttiin menosta. Keskiarvo olisi varmaan kolmonen mutta painotettuna kakkonen, koska gradun kanssa kävi sama kuin AMK opparin ja tuli vähän kiire, joten kuhan menee läpi -mentaliteetilla kakkonen siitäkin. 

 

Opparilla ja gradulla oli kiire kun piti joutua töihin. Nykyisin gradun arvosanalla olisi vaikutusta ainoastaan jos hakisin tohtoriopintoihin, mutta siinäkin katsotaan yliopistosta riippuen maisteriopintoja kokonaisuutena tai gradun arvosanaa osana kaikkea muuta. Tutkimussuunnitelma olisi kuitenkin se paljon oleellisempi. AMK:n arvosanoja kukaan tuskin kysyy enää koskaan, vaikka hakisinkin sairaanhoitajan töihin.

Parhaat arvosanat ovat aina kivoja saada mutta pidän arvosanoja paljon tärkeämpinä, sitä että elämässä on mielenkiintoista tekemistä ja tasapainoa suorittamisen ja vain olemisen välillä. Arvosanat mittaavat osin osaamistasi ja osin suoriutumistasi juuri sillä hetkellä kun suoritus on tehty. Hyvillä arvosanoilla on helpompi tehdä valintoja tulevaisuuden suhteen. Mutta. 

 

Ne eivät määritä sitä kuka olet, eivät ihmisarvoasi, eivätkä sitä kuka sinusta tulee. 

 

Onnea kaikille ylioppilaille, amiksesta valmistuville, ysiltä pääseville ja muualta valmistuville!

 

Ei koulua varten, vaan elämää varten!